Ella Wilcke: Monan saaristokesä

 

Ella Wilcke

Monan saaristokesä

Alkuperäisteos: Monas skärgårdssommar

Suomentanut Kirsti Korpi 

Otava, 1962 

159 s.

Aloitus: Miten paljon muurahaisleijonan kuoppia täällä onkaan, ajatteli Mona. Hän kulki hitaasti rantaa pitkin ja heilutteli hieman huolimattomasti eväskoria kädessään. 

Mona Berg, 13-vuotta, on Lokkisaaressa viettämässä kesää perheensä kanssa, Perheen, johon kuuluu äiti ja pikkusiskokaksoset: Ann ja Gitt. Kävellessään siinä rantahiekalla ja nähdessään muurahaisleijonan kuopan, Mona palaa ajatuksissaan päivään, jolloin näki sellaisen ensimmäisen kerran. Se oli silloin, kun arkeologi-isä  vielä eli. Mutta siitä on jo kauan. Isä on kuollut lento-onnettomuudessa. Mona kaipaa isäänsä.

Monan saaristokesä ei ole monimutkainen tarina. Ei se silti ole yksioikoinenkaan. Hitunen psykologia, hieman seikkailua, kesän vapaata ja rentoa oloa.  Mona joutuu pohtimaan suhdetta isäänsä ja elämäään yleensä, kun Lokkisaareen tulee yllättäen vieraita. Mona törmää rannalla Kaj Rylanderiin. Rylanderin perhe, johon kuuluu Kaj:n lisäksi tytär Carita ja pikkuveli Christian ovat suomalaisia. Hra Rylander on lähtenyt lastensa kanssa purjehtimaan Helsingistä Aino-nimisellä laivalla. Mona ei ensin tykkää, että saareen on tullut samanikäisiä lapsia, kuten Carita, jonka kanssa täytyisi tietenkin ruveta olemaan ja vielä vähemmän hän ihastuu Rylanderien mukana tulevaan Bengt Karnelliin, joka kertoo, että hän tavannut Monan äidin joskus aiemmin Roomassa ja että Monalla on isänsä silmät. Se, että Bengt ja äiti tuntevat läheisyyttä ei ole Monan mieleen.

Mona lähtee kuitenkin Rylanderien mukaan purjehtimaan. Se voisi olla hauskaa. Purjehdusretki saa käänteen, kun merestä pelastetaan poika Einar, joka vaikuttaa salaavan jotain. Monan kesään mahtuu paljon hauskaa, mutta myös vakavaa pohdintaa, kun kutsu erään pariskunnan syntymäpäiville saa dramaattisen käänteen, jonka seurauksena Mona joutuu pohtimaan paljastaako sen, mitä Einarista tietää ja siinä sivussa suhtautumistaan Bengtiin. 

Satunnaisotos: Kuulehan Rylander, sinä kai vanhana koulukettuna tai pikemmin vanhana ylioppilaana osaat varmaan laulaa gluntin? Eikö sinusta sopisi hyvin: "Oi kuinka kauniisti kuuhut loistaa"? - Jos ette ole vaativia. Olenhan minä laulanut niitä joskus Suomessa. Niin lauloivat nämä kaksi tuon kauniin ja romanttisen gluntin. kun he lopettivat, taputtivat kuulijat käsiään, paitsi kaksoset ––he olivat nukahtaneet.  

Helmet 2025 lukuhaaste kohta 22: Kirjassa lomaillaan